Me ihmiset olemme eteenpäin menevä laji. Me keksimme uutta ja kehitymme. Meillä menee lajina paremmin kuin koskaan! Ja se on aika mukavaa, koska miettikääpäs, jos eläisimme niin kuin kaikki muutkin eläimet: nököttäisimme alasti pusikossa, tai kenties jopa kyhäämässämme risukasassa. Söisimme mitä kiinni saisimme tai maasta keräisimme. Edelleen tietenkin alasti. Meitä saalistaisi myös joku, pitäisi olla jatkuvasti varuillaan. Etenkin pentuja pitäisi vahtia silmä kovana ettei vaan tule susi ja nappaa. Ettei vaan kompastu niin, että jalka vaurioituu. Kaiken maailman kolotuksia olisi kyllä pitkin elämää: viisaudenhammas jos tulehtuu, sehän muuten sitten kanssa tulehtuu! Jos tappelussa menee käsi poikki, se on sitten poikki. Nakkikiskarähinä saisi uudet panokset. Ei ihme, että simpanssienkin tappelu harvoin äityy fyysiseksi, paitsi silloin, kun johtava uros haastetaan tosissaan. Yleensä vain uhitellaan ja paukutellaan polleasti rintaa, mutta itse tappelu pidetään minimissä. Harva siihen edes ryhtyy, koska vauriot niissä voisivat koitua kuolemaksi. Ollappa nyt olemassa tähän aikaan maailmanhistoriaa! Kotikolon lämpötilan voi itse säätää, vaikka taivaalta tippuisi kuinka jäätävää räntäsontaa ja viima pakastaisi viimeisetkin paikalliset gurmee nauriit. Saalistusretket kohdistuvat kätevästi jääkaapille ja siellä on tarjolla maasta tongitun mukulalajitelman sijaan sushia. Ah, ja valo! Yöllinen vessahätä ei tarkoita pilkkopimeässä hortoilua paskakuopalle. Peseytyminenkin on eri kätevää. Lätäkköä ei tarvitse erikseen mennä etsimään vaan vesi tulee kivasti valitsemani lämpöisenä suoraan päähäni! Haluanko, että hiukset tuoksuu vaikkapa kookokselta tai “cherry blossomilta”?

Meillä on lajina luovuutta ja ratkaisukykyä vaikka muille jakaa! Ja niin meidän nyt pitäisikin. Jaetaan tilaa ja resursseja muillekin lajeille, muutoin tulevaisuus saattaa näyttää puolet värittömämmältä. Muisto lapsuuden kodin ikkunan takana hyppelevistä linnuista saattaa olla minun lapsenlapsilleni paljon ankeampi. Puuttuisi joskus niin arkista harakkaa, varpusta ja hömötiaista. Paikalla olisi toki joitain lintuja, mutta sellaista parveilua, jonka katsomisesta minun isäni sukupolvi on voinut lapsena nauttia, on enää hänen kertomuksissaan. Nykypäivän tutkijat ovat huolissaan, eivätkä pelkästään eläinten näkökulmasta. Saksalaiset tutkijat ovat havainneet, että 75% hyönteisten biomassasta on kadonnut verrattuna 1980-lukuun. Monet ruokakasvimme tarvitsevat pölyttäjiä. Kasvava populaatiomme tarvitsee enemmän ja enemmän ruokaa ja pölyttäjät auttavat meitä siinä. Tosin eivät pitkään, jos emme itse ota niitä huomioon. Puolet Maapallon muistakin lajeista saattavat viettää hautajaisiaan vuoteen 2100 mennessä, jos tämä meno jatkuu. Se olisi todellinen tragedia, eläimet ovat nimittäin sangen uskomattomia. Niillä on mahtavia kykyjä, jotka tuntuvat aivan keksityiltä! Tässä muutama suosikki: ampujakala (archerfish), joka kalkuloi veden paineen, jotta se osaa sylkeä sen tarvittavalla voimalla oksalla olevan ötökkäsaaliin päälle niin, että se putoaa veteen. Afrikan villikoirat, jotka aivastelemalla äänestävät metsälle lähdöstä. Delffiinit, jotka vetelee pallokalasta myrkkyä, jotta pääsisivät tripille (mutta vain tarvittavan määrä, jottei myrkky käy liian voimakkaaksi). Samaa trippailua harrastaa muuten lemuuri, jonka pahe on myrkylliset tuhatjalkaiset. Mehiläiset, jotka omalla twerkkauksellaan (waggle dance) kertovat muille, mistä ilmansuunnasta löytyy herkkuja. Valaat, jotka laulavat “hittibiisejä” tietyillä merialueilla. Ja onko tämä nyt sitten taito vai ei, mutta mielenkiintoista silti: kirahvi, joka ei koskaan haukottele (toisin kuin kaikki muut selkärankaiset). Tällaisia kummajaisia pitää suojella myös sen takia, että ne ovat kauniita. Jos pitäisi päästä keksiä ja piirtää eläin, tuskin keksisin itse mitään niin ihmeellistä, jota ei Maapallon jossakin nurkassa jo mönkisi. Miettikääpä vaikka vesinokkaeläintä: nokka, majavamainen pyrstö, räpylät, turkki, sähköaisti saalistusta varten ja uroksilla myrkkypiikki nilkoissa. Lisäksi ne munivat JA imettävät poikasiaan, mutta ei tietenkään nisistä vaan ihopoimuista. Uskomaton otus! Ja tällaisia tuntuu olevan luonto pullollaan, emme välttämättä vaan edes tunne niitä vielä kunnolla. Siksi niitä täytyy suojella. Saamme arvokasta tietoa myös omaan teknologiaamme: perhosten siipien nanorakenteesta otetaan nyt mallia aurinkopaneelien tehokkuuden nostamiseen. Emme siis saa ajautua tilanteeseen, jossa ruokamme käy vähiin ja ties millaiset ennalta arvaamattomat seuraukset ekosysteemin romahtamisesta nyt sitten seuraavatkaan. Emme myöskään saa antaa luonnon oman luovuuden valua tyhjiin. Sen kummallisia tuotoksia pitää vaalia, koska siitä on hyötyä myös itsellemme. Toivoakin kuitenkin on. Tuntuu, että muutos käytöksessämme on pikkuhiljaa tapahtumassa: niittyjä tehdään ja jätetään paikoilleen pölyttäjien käyttöön kaupunkien toimesta. Viherkattoihin panostetaan. Eläin- ja ekosysteemientutkimus pörheltää eteenpäin. Se osoittaa kykyämme havahtua ongelmiin ja pohtia ratkaisuja. Luonto on loistava uudistuja, ja sekin pyrkii kovaan kasvuun. Kun lajit ja elinalueet suojellaan, ne alkavat jälleen kukoistaa. Tämä näkyy esimerkiksi ryhävalas kantojen huiman nopeassa elpymisessä: kanta on noussut lähes sukupuutosta noin 93% prosenttiin alkuperäiskannasta, jahka ne rauhoitettiin vuonna 1966. Meidän aikamme taisto ei ole enää selvitä hengissä luonnonvoimia vastaan. Meidän taistomme on kehittää uusia keinoja, jotta luonnon monimuotoisuus pystyy säilymään meidän suunnattoman luovuutemme kourissa. Se taisto on toivoa täynnä jahka siihen lajina ryhdymme! Kun on suunnitelma, tahtoa toteuttaa se ja mielenvoimaa pysyä siinä pitkäjänteisesti, tulevaisuus voi olla ikkuna-lintubongaajallekin valoisa!

Tämä sivusto on jatkuva projekti, täydennämme kartastoa, kun opimme uutta. Mikäli sinä, armas lukija, olet jonkin kartastossa esitetyn aiheen tutkija tai asiantuntija, ja haluaisit muokata tai jatkaa kartaston hiomista, ota kernaasti yhteyttä! Sivuston on koodannut Newspek Oy, ja sieltä tarkemmin Tommi Kostilainen, kiitos hänelle! Kartaston on luonut Anniina Puiras. Hän kiittää kovasti WWF:n suojelujohtaja Jari Luukkosta sekä suojeluasiantuntija Tanja Piristä, jotka valaisivat Puirasta aiheesta haastattelun merkeissä.

Tekijät ja yhteystiedot:

Anniina Puiras on taiteilija, joka valmistui 2019 Tampereen ammattikorkeakoulun Fine Art -linjalta. Sitä ennen hän opiskeli tiedotusoppia Tampereen yliopistossa, mutta journalismi alkoikin tuntumaan jo opiskeluaikoina siltä, että se voisi olla enemmänkin harrastus, ja taide sen sijaan (potentiaalisesti) työ. Alaa piti vaihtaa, ja keskittyä enemmän maalaamiseen ja kenties sitä kautta tekemään oman kaltaistaan journalismia. Niinpä Puiras päätyi lopulta elämässään tähän pisteeseen: tarkastelemaan luonnon tilannetta ja tekemään niistä pohdinnoista ensimmäistä näyttelyään. Tämän projektin maalausten tekemisen hän aloitti vuonna 2018 ja samalla hän alkoi kerätä lähteistöä kartastoa varten ja tutustua aiheeseen paremmin. Maailmantuskaansa hän helpottaa pelaamalla korttia, eritoten mörköä. Se on muuten maailman paras korttipeli!

Yhteystiedot

anniina.puiras (at) gmail.com

anniinapuiras.com

Elina Puiras on Jyväskylässä vuonna 1990 syntynyt, sittemmin tamperelaistunut nykytaiteilijanoviisi, jonka opinnot Tampereen Ammattikorkeakoulun Fine Art -linjalla ovat loppusuoralla. Varhaislapsuuden musiikki- ja kotivideo-harrastukset veivät hänet musiikkiluokalle, konservatoriolle, ja lopulta muutaman mutkan kautta taideopintoihin. Liikkuva kuva ja ääni ovat tuntuneet edelleen omimmilta keinoilta hänen työskentelylleen. Ainakin toistaiseksi. Vapaalla ollessaan, mikäli ei musisoi, hän hyvin todennäköisesti suuntaa maalle, lukee esoteerista kirjallisuutta tai kiertelee kirppiksiä.

Yhteystiedot

elina.annamaija (at) gmail.com

Maarit Mäkinen (os. Ruotsalainen) syntyi Kuopiossa kesäkuumalla vuonna 1989. Hän kasvoi Siilinjärvellä, ja siellä olikin kelpo kasvaa. Hevoset, kirjat, ystävät ja korkealle kiipeäminen oli tärkeää. Maarit muutti Tampereelle opiskelemaan vuonna 2008. Tie on mutkitellut moneen suuntaan: ensin oli hetken verran restonomiopintoja, sitten yliopisto ja yhteiskuntatiede, kyljessään orastava kansainvälisen uran alku, sitten tulivatkin kaikkien yllätykseksi teatteriopinnot. Seurasi paluu Tampereelle ja hiljattain myös oma perhe. Nyt Maarit on koulutukseltaan yhteiskuntatieteilijä ja toimii päivätyönään Suomen lastenkulttuurikeskusten liiton koordinaattorina. Kirjoittaminen on aina ollut jollain tapaa läsnä Maaritin elämässä. Se on ollut tapa tutkia, kuunnella, todeta ja pitää yhteyttä. Toisinaan kirjoittaminen on - kuten kaikille lajiin uppoutuville - vihoviimeinen temppu, johon tykkäisi ryhtyä. Paluu sanojen äärelle tapahtuu kuitenkin aina uudelleen, koska kirjoittamisen tyyneydessä asuu kaikkein viehättävin kaaos. Maaritin lahja ja kirous on uteliaisuus, joka ei jätä rauhaan. Hänen unelmansa on päästä avaruuteen, tai edes auttaa muita pääsemään sinne. Toiseksi hän haaveilee pitkistä melontaretkistä Suomen sisävesillä.

Yhteystiedot:

makinen.maarit.e (at) gmail.com